Ruusunpunaiset aamut

Irkkusukkani löysivät lopulta irkkutanssijattaren jalkoihin. Luopumisen tuskaa lievensi se, että myös hän ymmärsi hyppiä niissä lailla iloisen menninkäisen. Jei.

Alkaneiden pakkasten kunniaksi olen tottakai heti kipeänä, joten on taas hetki aikaa purkaa bloggausjonoa. En toki erityisemmin rakasta kylmää, mutta pakkanen tuo mukanaan monia hyviä asioita verrattuna viikkoja kestäneeseen harmaaseen tihkusateeseen. No, jätetään jäiset tienpinnat sikseen ja keskitytään kauniisiin, kirkkaisiin aamuihin, jolloin nouseva aurinko joskus värjää taivaan kauniin vaaleanpunaiseksi. Sellaiset aamut inspiroivat muun muassa tekemään tämän huivin:

Daybreak, ohje Stephen Westin luomuksia

lanka: Semilla extra fino

puikko 4

Koska käytin ohuempaa lankaa, kuin ohje käskee, mutta halusin vähän paksumpia raitoja, tein ne neljällä kerroksella. Kokoa en niin ohjeesta kytännyt, jatkoin raitoja kunnes tuntui sopivalta.

Ja tämähän on aivan ihana. Ehdoton lempihuivini tällä hetkellä. Värit ovat erillisinäkin kivoja, mutta yhdessä korostavat toisiaan todella kauniisti. Lanka oli ihanaa neulottavaa ja neulepinta huopuu hivenen käytössä mukavan pehmeäksi.  Kaikki hyvin siis.

Daybreak on siitä ovela neulemalli, että se kiemurteli ja juonitteli mieleeni pitkään ja hartaasti ja puhtaasti sosiaalipsykologisen ryhmäilmiön kautta. Kun näitä alkoi pikkuhiljaa putkahdella neuleblogeihin ajattelin, että joo, ihan kiva, mutta eipä kyllä yhtään minun tyyppiäni. Sitten niitä tuli lisää ja aloin huomaamattani leikitellä ajatuksilla siitä, millaisia värejä yhdistäisin toisiinsa, JOS nyt jostain kumman syystä haluaisin tällaisen tehdä. Sitten serkku, jota olen jatkuvasti tupannut jäljittelemään liki kaikessa, teki näitä monta putkeen ja ylisti, miten ihania ne ovat ja miten niihin voi kääriytyä, jolloin huomasin ajattelevani, miksei minullakin ole tuollaista. Työharjoittelupäivät lankakaupalla ja yhtäkkinen valaistuminen Semilla-hyllyllä olivat viimeinen niitti. Siinä se nyt on. Vaikken ole raitaihminen, en sitten ollenkaan. Kaikenlaista voi sattua.

Ja lopuksi tälläkin kertaa musiikkia. Eilen julkaistiin Oulu Folk 2012 -levy, jonne meikäläisten bändin Oulubiisi on päätynyt peräti aloitusraidaksi. Tietämättäni päädyin supermegajulkkikseksi yhdessä yössä, sillä kuulopuheiden mukaan biisi on jo soinut Oulun radiossa ja naamani vilahti Pohjois-Suomen uutisissa, joissa pyörähti pätkä musavideota. Nyt ei sitten varmaan enää uskalla kotoa poistua, kun villiintyneet fanilaumat saattaisivat käydä päälle. Neuleblogiinkin videomme sopii hyvin, sillä siellä esiintyy myös kesällä esitelty Ishbel-huivi.

Näihin kuviin tällä kertaa, mukavaa loppuviikkoa ja alkavaa adventtia kaikille! 🙂

Happy Saint Patrick’s Day!

Ai että vasta maaliskuussa? Muttakun minulla olisi nyt juuri oikeanlaiset sukatkin!

Celtic Spirit Socks, suunnitellut Judy Alexander

Kirjasta Sock Club: Join the knitting adventure

Lanka: Louhittaren luolan Väinämöinen, väri Metsä

Puikot 2,5

Mutta hei, onhan Oulussa ne irkkufestarit! Jaa että nekin meni jo… Mutta mikä sitten eteen, kun kovin niin haluaisin hyppelehtiä ympäriinsä lailla menninkäisen, laittaa päähän hassuja hattuja, juoda käyneitä omenoita ja kuunnella musiikkia, joka ei ala mistään eikä lopu minnekään. Eihän semmoista nyt voi muuten vain tehdä, kun se on kuitenkin aika noloa. Paitsi Patrikin päivänä.

Huokaus… No, sukat odottelevat aikaansa. Tai oikeastaan, tiedättekö sen sädekehätyypin, joka ilmestyy olkapäälle ehdottelemaan asioita, jotka eivät ole mukavia, mutta autuaan hyveellisiä? No, se pelle yrittää sanoa minulle, että minulla on eräs ystävä, jolle nämä sopisivat erinomaisesti, vaikka joululahjaksi. Njäähnjäääääähnjääh… Helkkari. No, ehkä parempaa minääni tukee juuri sopivasti Tuulen viemää-teoksessa vastaan kävellyt kirjallisuussitaatti, joka esittelee Scarlett O’Haran kuolemattomia ajatuksia:

”Hullunkurista, että vaaleaverikkö yrittääkään käyttää tuota väriä. Hänen ihonsahan on vihreä kuin vanha juusto.”

Ehkä minun on sitten tyytyminen sateenkaariin…

Perussukat Drops Delight-langasta, väri ylläripylläristi sateenkaari

puikot 2,5

Sukat saivat kuoroleirillä jo kehujakin. Ihan kivat ne ovat, vaikka kutittavat välillä vietävästi, kärkikavennus on susiruma, ja väärässä valossa (jota yleensä on enemmän tarjolla) väri näyttää kissanoksennukselta. Tämän lisäksi toinen kerä piti sisällään kaksi solmua, jotka katkoivat liukuvan värityksen aika väkivaltaisesti. Mutta Delightia oli kiva neuloa ja kyllä ne käyttösukkana toimivat.

Ja sitten vielä kaikkien riemuksi, iloksi ja riesaksi jaan laulun, joka minulla alkaa soida päässä AINA, kun näen kelttisukkani. Eikä lähde pois, ei sitten millään. Enjoy!

Loistouutisia

”Ihanan pipon sisään mahtuu paksumpikin tukka”, sanotaan ohjeessa.

Riemun päivä. Vihdoinkin mahtuvat kaikki kolme hiustani samaan hattuun.

Blue Cup, Drops, Karisma superwash, melkolailla tasan 100 g, puikko 4

Tai Luumupää, kuten meilläpäin sanotaan.

Lämmin on ja mukava etenkin pyöräillessä. Päivän hopeareunus: kun ei ole ylimääräistä tukkaa tiellä, niin mahtuvat korvatkin sisään.

Ei muuta tällä kertaa.

 

HC-sekapossu ilmoittautuu

Sain haasteen ja rohkeuttani otin sen vastaan, vaikka tiedänkin, ettei tämä nyt taida olla sitä maailman parasta peeärrää. Mutta kun kerran sanotaan, että internetissä kuka tahansa voi olla mitä tahansa, niin voisihan sitä vaikka huvikseen kokeilla olla oma itsensä. Sitä paitsi itsepetos ja julkisivun ylläpito ovat pitemmän päälle työläitä hommia ja semmoisistahan täällä ei tykätä, niin että menköön.

Raiku halusi siis tietää, miltä neulenurkkaukseni todellisuudessa ja oikeasti näyttää sillä välin, kun otan blogiini poseerattuja kuvia takapihalla. Jokin ilkeähkö ääni sanoo minulle, että hän luultavasti heitti haasteen tänne täysin tietoisena siitä, että luvassa on tuplajättipotti.

Saisikohan jostain rumpujen pärinää, sillä tässä se on, pyhättöni:

Erittäin ruma nojatuoli verhoiltuna itsetehdyllä villapeitolla, sopivasti käännettynä kohti television säkenöivää silmää. Koska villapeitto on enimmäkseen sisustuselementtinä, täytyy tuolissa lojua valtava, isältä joululahjaksi saatu fleece-aamutakki, jonka päällä odottaa tällä hetkellä kovimmassa suosiossa oleva keskeneräinen työ. Muutamalla taitavalla tuolirojahduksella olen myös onnistunut tekemään taustalla olevan kissalampun kissaparoista pekkatöpöhäntiä. Tuolin alla majailee luultavasti kadonneiden villasukkien heimo, joka elää silmukkamerkeillä, langanpätkillä ja vyötteillä.

Vieressä lojuu tottakai, vaikkei sitä paljaalla silmällä näekään, lankalaatikkoni.

Laatikon vieressä lojuu sekalaisia muovipusseja, joiden sisältö on yleensä jossain vaiheessa matkalla laatikkoon, mutta laatikon päällä oleva kasa on jälleen päässyt hidastamaan prosessia. Laatikon päällä, juuri sopivasti käden ulottuvilla makoilee keskeneräisiä töitä, päättelyä odottavia töitä, mittanauhoja, kerimishäkkyrä, valmiista töistä ylijääneitä lankakeriä ja silloin tällöin satunnaisia eksyneitä puikkoja ja neuloja.

Tuolin vieressä on tottakai sopivasti sijoitettu sohvapöytä, jonka päällä asustavat usein puikkomitat, sakset, hakaneulat, palmikkopuikot, päättelyneulat sekä tottakai kuppi, joka kuiskii menneiden teekupposten haamujen suloisenlämpöisiä tarinoita. Muistikirja pitää tottakai olla, jos vaikka nerous iskee kesken neulomisen tai kerroksia pitää merkata ylös. Tällä hetkellä pöytä tekee historiaa, sillä sen päällä lepäilee myös pari mallitilkkua! Olen ihan oikeasti tehnyt jopa useamman nähdäkseni, mikä pintaneule toimisi parhaiten uudessa puserossani. Tunturineule voitti.

No, jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei tässä vielä kaikki. Pyhätölläni on tapana levittäytyä ja lähettää pahemmanlaatuisia etäpesäkkeitä ympäri asuntoa. Sohvanvieruspöytä ja ruokapöydän tuoli ovat esimerkiksi otollisia paikkoja.

Ohjeillekin minulla on hieno järjestelmä, itse asiassa aikalailla sama kuin kuoronuoteille. Tällä hetkellä eniten käytössä olevat ovat rutussa tällä hetkellä eniten käytössä olevan laukun pohjalla, tuossa silmukkamerkkien ja lankakauppakuittien pohjattomassa tervahaudassa.

Uskooko kukaan, jos kerron, että tästä järjestelmästä on tullut kanssa-asukin taholta muutamia huomautuksia? Olen joskus miettinyt, että jos minulla olisi esimerkiksi oma työhuone, jossa saisin mellastaa rauhassa, niin säilyisikö muu asunto siistimpänä…? Sillä vaikka käsityö- ja vaatejärjestelyni pohjautuvat puhtaasti kaoottiseen sekasortoon (jonka kaikesta huolimatta mystisesti hallitsen), niin keittiössä en siedä edes tahraa tiskipöydässä ja apokalypsi on alkanut usein vähemmästäkin kuin siitä, että pitää aamulla herätä huomaamaan, että kahvinkeitin on jäänyt illalla pesemättä. Niin että se siitä tasapainon ja tervehenkisyyden arvuuttelusta, aloin juuri omastakin mielestäni kuulostaa jakomielitautiselta.

No jaa, huonomminkin voisi mennä. Haasteen saa napata, ken uskaltaa. En ala sitä levittelemään, keskityn siinä puuhassa omiin tavaroihini.

Takkia pukkaa taas

Muutaman viikon takaisesta arkistosta löytyi vielä yksi kuva ruska-ajalta ennen tuntikausien haravahommia ja lehdenkärräystä sekä viime öistä lumentuloa. On tässä tosiaan tullut huomattua, että Ravelry ja käsityöblogit ovat ihania asioita, sillä niiden kautta näkee neulemallit eri värisinä, kokoisina ja erilaisten vartaloiden päällä. Kiitokset myös lukijoille kommenteista, on mukavaa kuulla, että joku voi löytää täältä kivoja ideoita samalla tavalla, kuin itse löydän muiden blogeista. 🙂

Tällä kertaa esittelyssä oleva takki on taas kerran juurikin näitä blogilöytöjä. Halusin vartalonmyötäisen perustakin jostain kohtalaisen ohuesta langasta, mutten oikein meinannut löytää sopivaa mallia. Perustakin nyt toki voisi varmaan säveltää jotenkin, mutta sitten vastaan käveli juuri oikea takki Prosessineulojan blogissa. Jotenkin kummasti tuolla blogissa ja Ravelryn projektilistauksissa kuvat näyttivät itselleni sopivammilta, kuin ohjeen sivulla, jonka ohitin selaillessani mielenkiinnottomana. Dropsin mallityttönen kun nyt saattaa olla ihan pikkuisen eri muotoinen, mikä on jees okei ja erilaisuus on rikkautta (ainakin joskus) ja silleen, mutta voi miten kiva takki olisikaan pelkän ohjeen perusteella jäänyt tekemättä.

Vartalonmyötäinen takki, Drops

lankana Dropsin Alpaca, tummanpunainen

puikko, ööh, ehkä 3 tai 3,5

Langan ostin Lumoavasta langasta muistaakseni viime kevään Dropsin supersalesta ja tuota ihanaa tummanpunaista oli silloin jäljellä 300 g, joka meni tähän takkiin metrilleen. Oveluuksissani tein ensin takin ohjeen mukaan ja lopuksi poimin silmukat helman reunasta ja jatkoin reunusta niin kauan kuin lankaa riitti. Tykkäisin kyllä paljon pitemmästäkin helmasta, mutta näillä mennään nyt ja takki sopii kivasti vaikka pitempihelmaisen t-paidan päälle.

Laiskuuttani Luovuuttani jätin tästä napit pois, koska en jaksanut  kokenut tarpeelliseksi laskea senttejä napinläpikohtiin, ja sattuikin juuri sopivasti olemaan tuo huivineula, joka ajaa saman asian.

Ja sitten se fiilis: tää on ihanaihanaihana! Just paras! Ja värikin on mainio ja alpakkaa on niiiiin kiva neuloa! Tämän talven ohjelmassa on ihon kovettaminen näille neuleille, sillä Alpaca on niitä harvoja ja valittuja lankoja, jotka vielä jaksavat kutittaa minua.

Se takeista joksikin aikaa. Seuraavaksi pitäisi sitten esitellä huiveja, sukkia ja pipoja ja nyt kun niitäkin on tarpeeksi talven varalle, neulotaan täällä seuraavaksi villapaitoja. Lämpöön jää koukkuun, kun siihen tottuu. 🙂

Viva la Musica

Muutamia vuosia sitten käytiin Vilnassa ja villiinnyin siellä ostamaan kaamean kasan lankaa, lankakaupat kun nyt sattuivat olemaan niin ihania ja langat lähes ilmaisia. Silloin tosin aloin huomata huonot puolensa siinä, että ostaa vaan jotain ihanaa ajattelematta ollenkaan, mitä siitä voisi tehdä. Kerät pyörivät pitkän aikaa laatikossa ja niitä oli aina liian paljon tai liian vähän johonkin tiettyyn neuleeseen. Että nyt sitten kun käytiin Kaunasissa, päätin, että jos ostan lankaa, niin käyttö täytyy miettiä valmiiksi ja piste. Lankaa tulikin sieltä mukaan huomattavasti vähemmän ja olin jo ennen matkaa etsinyt kaksi mieluista lapasohjetta, joihin olisi helppo ostaa langat, jos kivoja sattuisi löytymään. Toisesta langasta syntyivät viime postauksen Karisma-lapaset ja hennon vaaleanpunaisesta merino-kashmir-langasta taas nämä aivan upeat Musica-lapaset:


Suomalaiset suunnittelevat sitten ihania neuleita. Ullasta löytyy aina jotain inspiroivaa. Hauskinta on löytää kaunis neulemalli, jolla vielä sattuu olemaan joku itselle merkityksellinen nimi. Suomalaisille liian yleisen noo-emmä-nyt-tiiä-luonteen intensiivisellä mielenharjoittelulla selättäneenä uskaltaisin jo tässä vaiheessa pitää omiakin käsiäni kohtalaisen taitavina, sekä viulunkaulalla että neulepuikoissa, joten Musica-lapaset tuntuivat sopivalta projektilta.

Niin, ja mainitsinko jo siitä palmikkoinnostuksesta?

Malli oli siitä erikoinen, että lapasten varsi neulotaan tasona, joka sitten yhdistetään ja kämmenosan silmukat poimitaan reunasta. Ihan hauska erikoisuus, vaikka aiheuttikin lisää saumoja ja langanpäättelyä.

Näillä on nyt sitten se alkusyksyn lapasinnostus taltutettu vähäksi aikaa. Olen huomannut, että elämässäni on nyt selvästi joku neuletakkien muotoinen aukko, kun sellaisia putoaa puikoilta koko ajan ja lisää on jonossa. Tänä syksynä olen näet oppinut, että jos laittaa tarpeeksi vaatetta päälle, ei tule kylmä. Oppia ikä kaikki, etenkin kun on viime vuodet palellut lähes koko ajan ja miettinyt, missä vika. Oiskohan joku nerokkaampi ihminen vaikka testamentannut aivonsa tieteelle, voisin vastaanottaa siirrännäisen.

 

Papparaistakki

On se vaan kiva, miten vanhetessa alkaa pikkuhiljaa työstää lapsuutensa traumoja ja hyväksyä asiat niin kuin ne ovat. Olen usein valittanut isoon ääneen ja kaikille, kuinka elämääni on synkällä tavalla varjostanut jatkuva ajautuminen miesrooleihin joka paikassa. Kun menin lapsena mummolaan, ukki kysyi aina, että ”mitä poika”. Se oli kenties tarkoitettu huumoriksi, mutta saattoi vahingossa suggeroida minut vetämään miesrooleja puoleeni. Lapsuuden leikeissä esimerkiksi, kun leikittiin serkun kanssa Marttia ja Hienohöyhentä. Aina Martti. Kerran sain oikein erikoissopimuksella olla Hienohöyhen ja se tuntui, no, katkeralla tavalla VÄÄRÄLTÄ. Koulunäytelmissä. Yhdessä näytelmässä oli 30 roolia ja vain yksi miesosa. Arvatkaa kenelle se osui. Musiikkiluokilla yläasteella piti laulaa tenoria, kun kaikki pojat saivat muka yhtä aikaa äänenmurroksen, eivätkä muka enää päässeet niin ylös. Pellet.

Miksi siis taistella jatkuvasti vastaan, kun voi hyväksyä erottamattoman maskuliinisuusosansa ja elää sen kanssa? Siksipä teinkin itselleni vanhuuden varalle, minkäs muun kuin pappatakin!

Pappatakki, koko M

Novita syksy 2008

lankana Cascade 220

Dropsin puhvelinsarvinapit

Minulle käy näemmä useinkin niin, etten kiinnitä johonkin neulemalliin mitään huomiota lehdessä tai kirjassa, mutta ihastun siihen nähdessäni sen jonkun toisen päällä jossain ihan muualla. Tämän bongasin Hepsin blogista ja päätin kokeilla itsellekin. Puljailuksi meni taas, kun käytin ohjetta ohuempaa lankaa ja puikkoa, mutta Novitan kokomitoitukset ovat kokemukseni mukaan aika löysiä, joten puljailulla tästä sai ihan kivasti tyköistuvan.

Ainoa asia, mikä ottaa päähän, on tuo napitus. Lueskelinkin kokemuksia, että napinlävet kannattaisi tehdä kauemmas reunasta, etteivät irvistelisi ja niin kyllä teinkin, mutten tarpeeksi. Napit kiinni takki näyttää siltä, kuin olisin optimismin puuskassa ahtautunut johonkin ihan liian pieneen, vaikkei se sitä olekaan. Ei ole! Vannon! Toivon, että takki joskus löystyy käytössä sen verran, että loppuu ne irvistelyt.

Lanka on aivan ihanaa. Ja takki on lämmin. Olen aamuisin pyöräilemään lähtiessäni laittanut sen farkkutakin alle ja muutaman kilometrin päästä on täytynyt heittää farkkutakki pois ja siltikin on kuuma.

Ja kun nämä nyt tuli kuvattua yhtä aikaa, niin pistetääs samaan postaukseen vielä kämmeniä lämmittävät Karisma-lapaset.

Lanka tuli kesällä mukana Liettuasta. Siinä luki merinovilla, mutta tuntuu kyllä ihan tavalliselta villalta. Vaikka ei kait siinä, ihan sama. Minulla on tänä syksynä ollut hirmuinen palmikkoinnostus, haluaisin niitä joka paikkaan. Ja viininpunainen on ollut kummasti in. Sitä tulee näkymään jatkossakin.

Nyt, etten aivan unohtaisi naiseuttani, taidan mennä tiskaamaan. Eiks ne ollu niitä akkojen hommia?