Arkistot

Maisteripaniikki

Varmaan useimmille käsityöharrastajille on tuttu se tilanne, kun haluaa tehdä lahjat rakkaille ihmisille omin pikku kätösin. Usein kuulee myös sitä, että aikarajan lähestyessä iskee paniikkineulonta, kun ei saa asioita ajallaan valmiiksi. Ja tällä kertaa tosiaan näytti siltä, ettei minulle kävisi niin. Se oli niin lähellä.

Ystävä ilmoitti valmistumisestaan ja juhliensa ajankohdasta syksyllä hyvissä ajoin. Juhlat olisivat joulukuun loppupuolella. No mikäpäs siinä, eikun lankoja ostamaan ja helppo pikku Annis-huivi puikoille. Käytin vielä oikein huolella aikaa värin valintaan, että sain täydellisen. Ja mikäs se on joululomalla neuloskellessa, aikaa on vaikka muille jakaa. Ja lahja todella oli valmis jopa viikkoa ennen juhlia. Täydellistä.

Sittenpä tuli tapaninpäivä ja mentiin perinteisesti syömään tämän ystävän ja hänen kaksoissiskonsa kanssa, joka myös on vanha tuttu rakas ystävä. Sitten kävi ilmi, että myös kaksonen numero 2 on valmistunut vastikään. Käytiin osapuilleen seuraava keskustelu:

Minä: ”Ai siis sinäkin olet nyt valmistunut? Onnea vaan! Enpäs tiennytkään.”

Kaksonen 2: ”Niin, meillähän on nyt sitten lauantaina ne yhteisjuhlat.”

Minä: ”—!”

Kolme päivää aikaa. Mielessä raksuttaa hurjasti. Mielikuvitus loihtii vaihtoehtoja eteeni ja toteaa, että onhan se nyt ihan kökköä viedä toiselle itsetehty huivi ja toiselle suklaalevy ja suihkugeelipakkaus. Ei auta. Täytyy edes yrittää, joten eikun langan ostoon ja puikot soimaan. Helkkari. Ja päivää ennen h-hetkeä matolla tosiaan kuivuvat seuraavat lahjat:

2012-12-29-439

Annis x2

Violetti: Silkbloom Extra Fino

Punainen: En muista, se ensimmäinen vastaantullut oikean värinen ja vahvuinen lanka, joka ei ole jotain akryylimössöä, vaan täyttä villaa.

Puikot 5

Fiilis: Voittajana taistelukentällä

Parastahan tietysti oli sitten juhlissa nähdä maistereiden ilahtuneet ja innostuneet ilmeet, että eipä se väkerrys hukkaan mennyt. Lisäksi sain tietää, että maailmassa on ainakin yksi mies, jonka mielestä käsitöitä tekevät naiset ovat tosi kuumia. Iloitkaamme tästäkin.

2012-12-29-440

Taas kerran tuli tietysti vannottua, että seuraavalla kerralla ostan ihan kaikille ne suklaalevyt ja suihkugeelipakkaukset, mutta eiköhän tässä kaikki jo tiedä, kuinkas sitten käykään, kun seuraavat juhlat ovat ovella.

 

 

Ruusunpunaiset aamut

Irkkusukkani löysivät lopulta irkkutanssijattaren jalkoihin. Luopumisen tuskaa lievensi se, että myös hän ymmärsi hyppiä niissä lailla iloisen menninkäisen. Jei.

Alkaneiden pakkasten kunniaksi olen tottakai heti kipeänä, joten on taas hetki aikaa purkaa bloggausjonoa. En toki erityisemmin rakasta kylmää, mutta pakkanen tuo mukanaan monia hyviä asioita verrattuna viikkoja kestäneeseen harmaaseen tihkusateeseen. No, jätetään jäiset tienpinnat sikseen ja keskitytään kauniisiin, kirkkaisiin aamuihin, jolloin nouseva aurinko joskus värjää taivaan kauniin vaaleanpunaiseksi. Sellaiset aamut inspiroivat muun muassa tekemään tämän huivin:

Daybreak, ohje Stephen Westin luomuksia

lanka: Semilla extra fino

puikko 4

Koska käytin ohuempaa lankaa, kuin ohje käskee, mutta halusin vähän paksumpia raitoja, tein ne neljällä kerroksella. Kokoa en niin ohjeesta kytännyt, jatkoin raitoja kunnes tuntui sopivalta.

Ja tämähän on aivan ihana. Ehdoton lempihuivini tällä hetkellä. Värit ovat erillisinäkin kivoja, mutta yhdessä korostavat toisiaan todella kauniisti. Lanka oli ihanaa neulottavaa ja neulepinta huopuu hivenen käytössä mukavan pehmeäksi.  Kaikki hyvin siis.

Daybreak on siitä ovela neulemalli, että se kiemurteli ja juonitteli mieleeni pitkään ja hartaasti ja puhtaasti sosiaalipsykologisen ryhmäilmiön kautta. Kun näitä alkoi pikkuhiljaa putkahdella neuleblogeihin ajattelin, että joo, ihan kiva, mutta eipä kyllä yhtään minun tyyppiäni. Sitten niitä tuli lisää ja aloin huomaamattani leikitellä ajatuksilla siitä, millaisia värejä yhdistäisin toisiinsa, JOS nyt jostain kumman syystä haluaisin tällaisen tehdä. Sitten serkku, jota olen jatkuvasti tupannut jäljittelemään liki kaikessa, teki näitä monta putkeen ja ylisti, miten ihania ne ovat ja miten niihin voi kääriytyä, jolloin huomasin ajattelevani, miksei minullakin ole tuollaista. Työharjoittelupäivät lankakaupalla ja yhtäkkinen valaistuminen Semilla-hyllyllä olivat viimeinen niitti. Siinä se nyt on. Vaikken ole raitaihminen, en sitten ollenkaan. Kaikenlaista voi sattua.

Ja lopuksi tälläkin kertaa musiikkia. Eilen julkaistiin Oulu Folk 2012 -levy, jonne meikäläisten bändin Oulubiisi on päätynyt peräti aloitusraidaksi. Tietämättäni päädyin supermegajulkkikseksi yhdessä yössä, sillä kuulopuheiden mukaan biisi on jo soinut Oulun radiossa ja naamani vilahti Pohjois-Suomen uutisissa, joissa pyörähti pätkä musavideota. Nyt ei sitten varmaan enää uskalla kotoa poistua, kun villiintyneet fanilaumat saattaisivat käydä päälle. Neuleblogiinkin videomme sopii hyvin, sillä siellä esiintyy myös kesällä esitelty Ishbel-huivi.

Näihin kuviin tällä kertaa, mukavaa loppuviikkoa ja alkavaa adventtia kaikille! 🙂

Ishbel

Heräsin aamulla puoli viideltä, sillä vieressänukkuja lähti työmatkalle ja ei siinä oikein enää saanut unta. Noustessani mietin, miten kivasti ehdinkään nyt tehdä kaikkia kouluhommia alta pois. No, kahdeksaan mennessä olin saanut neulottua lapaseen kärjen. Ajattelin juuri alkaa kirjoittaa pitkästä aikaa blogia, kun huomasin, että pitää lähteä. Jänniä nämä opinnot nykyään…

Viime viikot ovat kuluneet lähinnä kesän viimeisillä bändikeikoilla sekä totutellessa uuteen kouluun. Käsitöitä on puskenut siinä sivussa ja valmiiden pino kasvaa. Olisi varmaan esiteltävää koko syksyksi, vaikken neuloisi enää riviäkään… Aloitetaan siis jostain.

Ehkä joku muistaa, että aloin kesän alussa neuloa Ishbel-huivia. Se on ollut valmiskin ehkä kuukausikaupalla ja päässyt esimerkiksi musiikkivideolle, joka varmaan julkistetaankin joskus, kunhan miksaukset on saatu hiottua. (Ne on just niitä ukkojen hommia, joihin en koske pitkällä seipäälläkään, jankatkoot siellä kopissa keskenään rummun ja basson balansseista ja kitiskööt nyansseja, ihan samalta se minun korvaani kuulostaa kuitenkin. Minusta ei taida saada leivottua kovin kelvollista levyttävää artistia näillä eväillä…) Ishbel oli todella miellyttävää (siis helppoa ja aivotonta) neulottavaa ja kuvio on oikein kaunis.

Ishbel

Drops BabyAlpaca Silk

puikot 3,5

Pingottaminen sitten taas… Tähän asti olen yleensä neulonut huiveja, joiden pingottaminen ei ole niin justiinsa tai on kohtalaisen helppoa. Tämän kanssa sai sitten kykkiä ihan urakalla, jolloin ehti taas monta kertaa kyseenalaistaa tämän harrastuksen hauskuuden. Kokokin lopulta yllätti. Halusin muka oikein ison huivin ja tein ohjeesta sen isomman koon. En sitten tiedä miksi, mutta ei se nyt niin kovin iso ole. Olisko sitten pitänyt käyttää isompaa puikkoa tms… Lankaakin jäi vaikka kuinka paljon yli. Kun olisi tiennyt, niin olisin tehnyt ehkä vielä ohjetta enemmän mallikertoja tuohon pitsiin… Mutta menkööt. Teen siitä vaikka pipon kaveriksi tai jotain.

Pää lyö aikaisin maanantaina heränneellä tyhjää… Mitähän tästä nyt sitten sanoisi? Onpahan nyt sitten musta huivi. Lanka on oikein ihanaa. V-muoto on plussaa.

Päiväunet voisivat juuri nyt olla maailman paras asia.

 

Revontulia juhannuksena

Noniin, kukas se olikaan taas kerran oikeassa? Osallistuin KIP-tapahtumaan Oulussa viime lauantaina. Itse en siellä kuvannut, mutta yksi edustava otos löytyy Lumoavan langan blogista, todisteeksi läsnäolostani. Vastauksena kirjoituksessa esitettyihin arveluihin, voihan toki olla, että minussa on kenties lievää vilukissan vikaa. Mutta kamoon, ei tuolla ulkona nyt kovin kesäistä taas ole, vaikka KIP-päivä yrittikin aurinkoisuudellaan meitä huijata. Niinpä istunkin täällä juhannuksenviettopaikassani villasukat jalassa, Rocky Coast Cardiganiin kietoutuneena, saunasta haaveillen.

Täällä Villissä Pohjolassamme on mahdollista myös törmätä hyvin outoihin luonnonilmiöihin. Kainuun kesyttömissä korpimaisemassa näkyi pari päivää sitten revontulia, joskin ne olivat kesän kunniaksi muuttuneet hennon vaaleanpunaisiksi.

Revontuli-huivi

Aade Long Artistic Yarn

pyöröpuikko 4

Tämä huivi on ihana. Aivan kertakaikkiaan ihana. Niin ihana, että piti leuhkia sillä äidille heti kun mahdollista. Niin ihana, että äiti nyysi sen välittömästi mukaansa juhliin, joihin sattui olemaan matkalla. Niin ihana, että sattui juuri sopivasti käymään äidin mekon väreihin. Niin ihana, että seuraavaksi pitääkin tehdä heti samanlainen, että äiti saa oman, ettei tarvitse alkaa tukkanuottasille.  Niin ihana, että pitää rynniä heti maanantaina Lumoavaan lankaan toivomaan, että lankaa on vielä hyllyssä. Olin niin laiska, etten jaksanut soittaa ja varmistaa asiaa.

Että tämmöstä tällä kertaa. En nyt jaksa olla enempiä henkevänä, kun pitää lähteä kaivamaan kuoppaa pihalle. Juhannuksen ruokalistalla olisi rosvopaistia. Lähistöllä ei vaan taida olla lampaita, joita varastaa naapureilta, joten pitänee tyytyä maksettuun kamppeeseen kaupan hyllyltä. Ei ehkä kovin äijää, mutta hyvältä se maistunee silti. Ja mikä tärkeintä, punaviinit on jo ostettu.

Oikein hyvää juhannusta itse kullekin säädylle! Turvallisia ajomatkoja, vaarattomia vesilläliikkumisia, aurinkoisia säitä ja hyviä juhannusruokia toivotteleepi Essi.

Ihanan aivotonta

Jonotukset ovat nyt vähäksi aikaa ohitse. Sääli, sillä minusta kehittyi niissä varsin taitava. Monta kertaa viime viikolla olin ensimmäisenä roikkumassa virastojen ovenkahvoissa ja onnistuin jopa saamaan ensimmäisen vuoronumeron ainakin kolmesti. Asiatkin tuli hoidettua ihan mallikkaasti, nyt olisi ajokorttia vuoteen 2056 asti (siis teoriassa, siinä on monta vuotta aikaa tehdä jotain hienoja byrokraattisia ratkaisuja välissä), passihakemus tehtynä jos vaikka eksyisi joskus ulkomaille, ja selvitykset toimitettu kaikista mahdollisista liikkeistäni, joista minut voisi narauttaa työttömyyskorvauksen piiriin kuulumattomaksi. Siinäpähän koittavat keksiä.

Tällä hetkellä haen elämälleni tarkoitusta synnyinseudullani. Isäni lähti pariksi viikoksi reissuun ja halusi välttämättä maksaa minulle korvausta siitä, että asun sillä aikaa sen omakotitalossa, leikin kissan kanssa ja syön toisten maksamia ruokia, eli siis ”vahdin” asioita. Hehe. Huonompiakin diilejä on tarjottu ja olen vielä suostunutkin niihin, joten täällä sitä ollaan. Ja elämä hymyilee. Minulla ei ole minkäänlaisia aikatauluja, ei minkäänlaisia suunnitelmia ja olisi oikeastaan ihan sama, jos makaisin selälläni pari päivää ja kartoittaisin katon kuvioita. Toki kovasti ajattelen edelleen esimerkiksi lenkkeilyä ja sukulointia, mutta käytännössä mahdollisesti litkin kahvia ja neulon. Katotaan nyt.

Matka- ja lomaneuleeksi valikoitui tällä kertaa hieman harvinaisempi tapaus. Harvinaista sinänsä ei ole se, että kyseessä on pitsikuvioinen alpakkasilkkihuivi, vaan se, että se on musta:

Nuorempana eli teininä olin aikamoinen mustien vaatteiden suurkuluttaja ja on minulla edelleen aika paljon mustiakin vaatteita. Neuleeni olen kuitenkin lähestulkoon aina halunnut pitää värikkäinä. Mustan neulominen on tuntunut jotenkin ankealta, kun ihania lankoja saa niin ihanissa väreissä. Näin kuitenkin eriparivillasukka-blogissa mustan Ishbel-huivin ja se jotenkin kolahti. Tarkoitus oli apinoida vain väriä ja mallia, mutta tulinpa näköjään vahingossa apinoineeksi langan merkinkin. No, kun on hyvä maku, niin on hyvä maku. Ja jostain syystä tämän neulominen innostaa nyt hirveästi, vaikka muuten onkin kesäinen olo.

Ishbel on ainakin toistaiseksi osoittautunut oikein hyväksi lomaneuleeksi, ainakin kun olen vielä tuossa sileän neuleen osiossa. Aivoja ei tarvitse juuri ollenkaan, vaikka tosin olen kyllä onnistunut tässäkin jo tyrimään muutaman kerran noiden langankiertojen kanssa. Kissa on rakkaudellisesti yrittänyt lisätä tähän omasta mielestään ilmeisesti muodikkaan vinkeää karvareunusta, mutta ei ole ihan vielä onnistunut.

Pitänee jatkaa tätä kovasti muodikasta downshiftausta nyt. Ihanaa, kun ei ole enää laiska ja saamaton, vaan trendikäs ja viileän cool. Raportointi jatkukoon, jahka pääsen pitsikuvioihin asti.

Loman voi aloittaa monella tapaa…

Terveisiä Infernosta. Kesän aloituksen, koulun päättäjäistunnelmien sekä mummin ja vaarin timanttihääpäiväjuhlien nostalgiset tunnelmat ja tyytyväinen ylensyöneisyys vaihtuivat karmaisevalla tavalla surrealistisiksi kuviksi posliinipöntön sisuksista sekä vessan seinillä huojuen tanssivista kukkatapeteista, kun perjantaina työkavereiden kanssa ilmeisesti varsin väärin valitun ravintolan lounas päätti pistää polkaksi elimistössäni. Takana on pari kovin pitkää päivää, jotka ovat pitäneet sisällään muun muassa tärisemistä kylmänhorkassa jossain tajunnan rajamailla ja sellaisia ennenkuulumattomia ajatuksia, etten välttämättä halua nähdä kakkua enää koskaan. Päivittäinen selviäminen on hoitunut pakastekeitoilla, lusikallinen silkkaa toiveikkuutta kerrallaan. Jospa se jo tällä kertaa pysyisi alhaalla.

”Loman” aloitus ei siis mennytkään ihan suunnitelmien mukaan. Tänään, kun olen ollut jo enimmäkseen tolpillani, olen saanut viettää aikaani jonottaen terveyskeskuksessa. Huomenna jonotan poliisilaitoksella ja työkkärissä. Torstaina menen tenttiin, joka näillä eväillä menee varmasti päin seiniä ja minä vielä maksankin siitä. Uusiin sormikkaisiini valmistui itse asiassa juuri tarvittavat sormet, jotta niillä voisi kertoa, mitä mieltä olen ruokamyrkytyksistä, jonottamisesta ankeissa palveluauloissa, erinäisistä näytteenottoprosesseista, typeristä opintoideoistani ja vielä lisäksi siitä, että kylmällä ilmalla pyöräiltäessä korviin sattuu. Jääköön sen kuvaaminen kuitenkin väliin, herkkätunteisimpia ajatellen.

Ehkä koko episodi oli rangaistusta siitä, että äitienpäivälahjani oli niin rutosti myöhässä. Vein sen perille vasta lauantaina hääpäiväjuhliin, joskin olin jo aiemmin ilmaissut, että lahja saattaisi olla olemassa. No, se oli tämmöinen:

Lehmus-huivi

Drops BabyAlpaca Silk, 150 g

Saattoi tietysti olla lipsahdus minun puoleltani, että annoin huivin juhlissa, tajuamatta että se tulee sukuni paikalla ollessa johtamaan siihen, että äiti ja täti vertailevat lahjahuivejaan (ihan hyväntahtoisesti ja vain lievästi kerskuen kylläkin, tai ainakin hyvin sen peitellen), mistä johtuen minä ja serkkutyttö vertailemme toisessa huoneessa tekemiämme lahjahuiveja tyyliin Kummalla-On-Isompi ja Niin-Mutta-Mun-Huivissa-Onkin-Enemmän-Kuvioita. Ja jossain vaiheessa tottakai vedetään esiin tuo likainen Jotkut-Osaa-Lähettää-Lahjat-Postissa -kortti. Siinä vaiheessa itselle jää käteen lähinnä vain hivenen kulunut ja paikoin läpinäkyväksi hioutunut Mutta-Äitienpäivähän-On-Joka-Päivä-Mustapekka. (Tässä vaiheessa voisi toki väittää, että serkuskinastelut opettavat elämää parhaimmillaan, mutta ihmeteltäväksi jää vain, miksei niiden taso ole noussut sitten 5-vuotiaana olon… Mitähän tapahtui sille fiksumpi lopettaa -jutulle? No, suvun kieroa huumorintajua niistä voi ainakin opetella.)

Joka tapauksessa, äiti tykkäsi huivista, ja niin tykkään kyllä minäkin.

Eikä se nyt niin pieni edes ole… 😀

Ja siinä on kuvioita, paljon kuvioita. Joskaan ei vaikeita. Mutta olen kyllä pitkään ollut mieltynyt tähän lehtikuvioon. Olen nyt tehnyt kaksi tällaista lahjaksi, ehkäpä joskus tämmöinen vielä valmistuu omaankin käyttöön.

Mutta kylläpä kannatti toipua, pääseekin heti tiskaamaan ja laittamaan ruokaa ja lukemaan tenttiin, joka aiheuttaa lähinnä hiljaa kimppuun hiipivää paniikkia. 2 päivää tehokasta lukuaikaa jäljellä, pitänee vaan hengittää ja kääriä hihat…

 

 

Loma-ajan hyötykäyttöä

Hiihtoloma! Tuo loistava aika tehdä kaikenlaisia villejä jännittävyyksiä. Suunnitelmahan oli selvillä jo ennen lomaa: lenkkeilyä joka päivä, opintojen saattamista ajan tasalle ja terveellistä, puhdistavaa ruokaa, kuten vaikka joku kiva mehupaasto, kun kerrankin on aikaa. Villejä pileitä ystävien kanssa ja semmoinen nuorekas unirytmin kääntämistemppukin voisi olla myös paikallaan. Mutta elämässä on valitettavasti hyväksyttävä, että aina ei mene niinkuin suunnittelee. Yllämainittujen sijasta olen käyttänyt aikani pitkälti leivoskahveihin, maailman parhaisiin fetahampurilaisiin, punaviiniin, sohvalla makaamiseen läskikissa turkispeittona sekä, sokerina pohjalla, tietokoneen valokuvakansioiden järjestämiseen. Kumma kyllä en osaa olla kauhean pettynyt itseeni.

Nyt voisi sitten olla sopiva aika myös kokeilla, miten uutta blogia kirjoitetaan. Käsitöideni seuraajille olisi tarjolla oikein kunnon tadaa-maratonpläjäys. Alkuvuosi on nimittäin kulunut mukavasti ailahtelun ja impulsiivisuuden merkeissä. Ensin meni melkein pari kuukautta, etteivät neuleet kiinnostaneet yhtään, ollenkaan, pätkääkään. Mietin jo huolestuneena, mitä kaikille ihanille langoilleni tapahtuu nyt, kun en ilmeisesti aio enää ikinä koskea puikkoihin. Ja sitten eräänä päivänä päästä kuului iso naps ja parin viikon sisällä puoli lankalaatikkoa oli muuttunut neuleiksi. PÄÄTELLYIKSI neuleiksi. Siis aivan valmiiksi, käytettävissä oleviksi, ei siis semmoisiksi, jotka olisivat ihan kohta valmiita, kunhan vaan jaksaisin sitä ja tätä.

Kaiken tämä lisäksi olen pitkästä aikaa innostunut käyttämään Ravelrya. Tili siellä on lojunut varmaan vuosia, mutta nyt tuntuu, kuin saattaisin jopa oikeasti kiinnostua asiasta. Joku ilkeämielinen voisi väittää tämän tapahtuneen kumman sopivasti samana päivänä, kun kuulin, että Ravelryn Oulu-ryhmässä suunnitellaan pubineulontaa. Uskokoon ken haluaa.

Mutta sitten sitä tadaata. Edetkäämme valmistumisjärjestyksessä, tai ainakin hatarien muistikuvieni varassa.

Näitä päätin kutsua vaahtokarkkisäärystimiksi. Minulla sattui olemaan joitakin keriä Rose mohairia, joille ei ollut muuta käyttöä ja jostain syystä säärystimet tuntuivat hyvältä idealta. Ennakkoaavistuksia kenties, sillä vielä paremmalta idealta ne tuntuivat viikon päästä, kun tein taloyhtiön lumitöitä ja upposin useita kertoja polvia myöten hankeen. Hahaa!

Seuraava neroaivoitukseni tuli, kun kaivelin lankalaatikkoa ja löysin pohjalta Vilnasta vuosia sitten ostamaani Soft Kidiä, unelmanpehmeää, lähes hahtuvaista mohairia, joka kuitenkin yksinään on vähän liian ohutta mihinkään järkevään. Ne ovatkin olleet lähinnä silittelykeriä, kunnes päätin kokeilla, mitä tapahtuu, kun ne yhdistää Silkbloom Finoon. Kaksi täydellisen ihanaa, pehmeää lankaa yhdessä muodostivat uuden lempimyssyni. Silkbloom antaa kaunista kiiltoa, Soft Kid taas söpöä pörröisyyttä. Joko tihkuu siirappia näytöltä?

Ooo, sitä voisi vain rutistella ja silitellä ja paijailla.

Välillä täytyy ihmisen myös kehittää itseään. Tai ei kai pakko ole, mutta se on joskus ihan kivaa, se oppimisprosessi katsokaas. Yllä näette nyt ensimmäiset sukkani, jotka on neulottu aloittaen kärjestä. Halusin kokeilla kärjestä aloitettavaa sukkaa siksi, että kuvittelin siten välttäväni miljoonittain jämälankakeriä. No hitot, en millään jaksanut tehdä niin pitkiä varsia, kuin langasta olisi riittänyt. Mutta hauska kokemus tämä silti oli. Olen ikäni tehnyt sukat varresta ja välillä tämä tuntui vain niin mahdottomalta ja väärältä, mutta niin vain sukat syntyivät kuitenkin.

Lanka on Fabelia, juuri sitä sävyä, joka saa ajattelemaan auringonlaskuja mökillä heinäkuussa, mansikkamargaritoja torinrannassa, etelänlomia ja kesämekkoja. Kärkialoituksessa on paljon hyviä puolia, minulla ei ole koskaan ollut näin jalkaan sopivia sukkia. Aloituksen katsoin jostain Novita-lehdestä, missä ohjeistettiin Magic Cast On-tekniikkaa ja loput ohjeet löytyivät Ullan sivuilta.

Lopuksi näytettäköön vielä yksi salaperäismytty. Mitähän tästä mahtaisi olla tulossa liotuksen ja pingotuksen jälkeen?

Ainiin, olihan täällä vielä tämä turkisrukkasmateriaali. Maailman ihanin kasa karvaa ja kynsiä.

Nyt ois aamukahvit litkitty, siihen meni kunnioitettavat kaksi tuntia. Seuraavaksi ohjelmassa sohva, lomaneule ja mielikuvia ulkoilusta ja reippailusta.