Arkistot

Maisteripaniikki

Varmaan useimmille käsityöharrastajille on tuttu se tilanne, kun haluaa tehdä lahjat rakkaille ihmisille omin pikku kätösin. Usein kuulee myös sitä, että aikarajan lähestyessä iskee paniikkineulonta, kun ei saa asioita ajallaan valmiiksi. Ja tällä kertaa tosiaan näytti siltä, ettei minulle kävisi niin. Se oli niin lähellä.

Ystävä ilmoitti valmistumisestaan ja juhliensa ajankohdasta syksyllä hyvissä ajoin. Juhlat olisivat joulukuun loppupuolella. No mikäpäs siinä, eikun lankoja ostamaan ja helppo pikku Annis-huivi puikoille. Käytin vielä oikein huolella aikaa värin valintaan, että sain täydellisen. Ja mikäs se on joululomalla neuloskellessa, aikaa on vaikka muille jakaa. Ja lahja todella oli valmis jopa viikkoa ennen juhlia. Täydellistä.

Sittenpä tuli tapaninpäivä ja mentiin perinteisesti syömään tämän ystävän ja hänen kaksoissiskonsa kanssa, joka myös on vanha tuttu rakas ystävä. Sitten kävi ilmi, että myös kaksonen numero 2 on valmistunut vastikään. Käytiin osapuilleen seuraava keskustelu:

Minä: ”Ai siis sinäkin olet nyt valmistunut? Onnea vaan! Enpäs tiennytkään.”

Kaksonen 2: ”Niin, meillähän on nyt sitten lauantaina ne yhteisjuhlat.”

Minä: ”—!”

Kolme päivää aikaa. Mielessä raksuttaa hurjasti. Mielikuvitus loihtii vaihtoehtoja eteeni ja toteaa, että onhan se nyt ihan kökköä viedä toiselle itsetehty huivi ja toiselle suklaalevy ja suihkugeelipakkaus. Ei auta. Täytyy edes yrittää, joten eikun langan ostoon ja puikot soimaan. Helkkari. Ja päivää ennen h-hetkeä matolla tosiaan kuivuvat seuraavat lahjat:

2012-12-29-439

Annis x2

Violetti: Silkbloom Extra Fino

Punainen: En muista, se ensimmäinen vastaantullut oikean värinen ja vahvuinen lanka, joka ei ole jotain akryylimössöä, vaan täyttä villaa.

Puikot 5

Fiilis: Voittajana taistelukentällä

Parastahan tietysti oli sitten juhlissa nähdä maistereiden ilahtuneet ja innostuneet ilmeet, että eipä se väkerrys hukkaan mennyt. Lisäksi sain tietää, että maailmassa on ainakin yksi mies, jonka mielestä käsitöitä tekevät naiset ovat tosi kuumia. Iloitkaamme tästäkin.

2012-12-29-440

Taas kerran tuli tietysti vannottua, että seuraavalla kerralla ostan ihan kaikille ne suklaalevyt ja suihkugeelipakkaukset, mutta eiköhän tässä kaikki jo tiedä, kuinkas sitten käykään, kun seuraavat juhlat ovat ovella.

 

 

Mainokset

Joulukauden aloitusta…

Hurahdus. Yllättävästä luonteestaan huolimatta se voi myös hiipiä hiljaa selän taakse ja joskus sen huomaa vasta ollessaan korviaan myöten, no, esimerkiksi vaikka joulupalloissa. Eteneminen on vaivihkaista ja diagnoosi tulee joskus surullisen myöhässä.

Esimerkiksi näin:

Vaihe 1. ”Neulotut joulupallot? No kaikkea sitä pitääkin olla. Ehkä joku joskus jossain, mutta en varmasti ainakaan minä koskaan ikinä missään. Kummia muhkuroitakin joka puolella. Njäh.”

Vaihe 2. Vuoden päästä. Lankakaupan sohvalla asemoituna siten, että aina katsetta nostaessa silmiin osuvat punaisena ja vihreänä kivasti kiiltävät Cotton Viscose-kerät. ”Hei noista tulisi ihania joulujuttuja. Mitähän ne vaan olisi… Jotain koristeita ehkä… Hei! Joulupalloja! Joo, sehän on mahtava idea.”

Vaihe 3. ”Mutta mitään kuvioita en ainakaan tee. En ainakaan tästä Arnen ja Carloksen kirjasta. Enhän mää ees osaa kirjoneuletta. Sitäpaitsi ei täällä ole mitään kivoja kuvioitakaan. Yhtään. Kokeilenpa itse jotain…”

IMG_2045

Vaihe 4. ”Joo, nää on kivoja, mutta käy vähän tylsäksi. Jos vaikka raitoja?”

IMG_2048

Vaihe 5. ”No on kyllä aika rumia. Mitähän sitten keksis… Lumihiutaleet ois kyllä kivoja. Tässä Arnen ja Carloksen kirjassahan näitä kyllä olis… Joo, täähän onkin ihana kuvio! Ja jos tekee punaisen, niin pitää tehdä vihreäkin. Ja oikeastaan se violettikin vois olla jouluinen, pitääpä käydä kaupalla taas.”

IMG_2050

Vaihe 6. ”Hei, miksen mää huomannut, että täällä on tämmöinen ihana kellokin? No oli kyllä aika veemäinen neuloa, mutta jos tekee punaisen, niin pitää olla vihreäkin.”

IMG_2052

Vaihe 7. ”Hei, sydämiä! Vähänkö tää Arnen ja Carloksen kirja on ihana! Ja jos tekee punaisen, niin eihän se riitä. Jos vaikka violetti…”

IMG_2053

Vaihe 8. ”Joo, mitähän sitten… Pitäisköhän laskea, montako mulla jo on…”

IMG_2055

Vaihe 9. ”AAAAAAAAARGH!”

Totuus on nyt iskenyt ja päässyt tunkeutumaan tajuntaan asti. Tein sitten 17 joulupalloa, vaikka piti kokeilla muutamaa. Lankana toimii siis Dropsin Cotton Viscose, pallot on neulottu 2,5-puikolla ja kuviot jääkide, sydän ja joulukello löytyvät siis Arnen ja Carloksen Joulupallot-kirjasta. Yhteen palloon kuluu karkeasti arvioiden kymmenisen grammaa lankaa. Nyt kun ne on sormet verillä täytetty, niin pitää alkaa kehitellä jotain kivaa sommittelua kodin jouluistamiseksi.

Se hyvä puoli tässä on, että ainakin olen ajoissa. Ehdin nauttia pallomerestäni koko joulukuun. Olisi jotenkin niin tyypillistä, että nämä olisivat valmistuneet joskus loppiaisena.

HC-sekapossu ilmoittautuu

Sain haasteen ja rohkeuttani otin sen vastaan, vaikka tiedänkin, ettei tämä nyt taida olla sitä maailman parasta peeärrää. Mutta kun kerran sanotaan, että internetissä kuka tahansa voi olla mitä tahansa, niin voisihan sitä vaikka huvikseen kokeilla olla oma itsensä. Sitä paitsi itsepetos ja julkisivun ylläpito ovat pitemmän päälle työläitä hommia ja semmoisistahan täällä ei tykätä, niin että menköön.

Raiku halusi siis tietää, miltä neulenurkkaukseni todellisuudessa ja oikeasti näyttää sillä välin, kun otan blogiini poseerattuja kuvia takapihalla. Jokin ilkeähkö ääni sanoo minulle, että hän luultavasti heitti haasteen tänne täysin tietoisena siitä, että luvassa on tuplajättipotti.

Saisikohan jostain rumpujen pärinää, sillä tässä se on, pyhättöni:

Erittäin ruma nojatuoli verhoiltuna itsetehdyllä villapeitolla, sopivasti käännettynä kohti television säkenöivää silmää. Koska villapeitto on enimmäkseen sisustuselementtinä, täytyy tuolissa lojua valtava, isältä joululahjaksi saatu fleece-aamutakki, jonka päällä odottaa tällä hetkellä kovimmassa suosiossa oleva keskeneräinen työ. Muutamalla taitavalla tuolirojahduksella olen myös onnistunut tekemään taustalla olevan kissalampun kissaparoista pekkatöpöhäntiä. Tuolin alla majailee luultavasti kadonneiden villasukkien heimo, joka elää silmukkamerkeillä, langanpätkillä ja vyötteillä.

Vieressä lojuu tottakai, vaikkei sitä paljaalla silmällä näekään, lankalaatikkoni.

Laatikon vieressä lojuu sekalaisia muovipusseja, joiden sisältö on yleensä jossain vaiheessa matkalla laatikkoon, mutta laatikon päällä oleva kasa on jälleen päässyt hidastamaan prosessia. Laatikon päällä, juuri sopivasti käden ulottuvilla makoilee keskeneräisiä töitä, päättelyä odottavia töitä, mittanauhoja, kerimishäkkyrä, valmiista töistä ylijääneitä lankakeriä ja silloin tällöin satunnaisia eksyneitä puikkoja ja neuloja.

Tuolin vieressä on tottakai sopivasti sijoitettu sohvapöytä, jonka päällä asustavat usein puikkomitat, sakset, hakaneulat, palmikkopuikot, päättelyneulat sekä tottakai kuppi, joka kuiskii menneiden teekupposten haamujen suloisenlämpöisiä tarinoita. Muistikirja pitää tottakai olla, jos vaikka nerous iskee kesken neulomisen tai kerroksia pitää merkata ylös. Tällä hetkellä pöytä tekee historiaa, sillä sen päällä lepäilee myös pari mallitilkkua! Olen ihan oikeasti tehnyt jopa useamman nähdäkseni, mikä pintaneule toimisi parhaiten uudessa puserossani. Tunturineule voitti.

No, jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei tässä vielä kaikki. Pyhätölläni on tapana levittäytyä ja lähettää pahemmanlaatuisia etäpesäkkeitä ympäri asuntoa. Sohvanvieruspöytä ja ruokapöydän tuoli ovat esimerkiksi otollisia paikkoja.

Ohjeillekin minulla on hieno järjestelmä, itse asiassa aikalailla sama kuin kuoronuoteille. Tällä hetkellä eniten käytössä olevat ovat rutussa tällä hetkellä eniten käytössä olevan laukun pohjalla, tuossa silmukkamerkkien ja lankakauppakuittien pohjattomassa tervahaudassa.

Uskooko kukaan, jos kerron, että tästä järjestelmästä on tullut kanssa-asukin taholta muutamia huomautuksia? Olen joskus miettinyt, että jos minulla olisi esimerkiksi oma työhuone, jossa saisin mellastaa rauhassa, niin säilyisikö muu asunto siistimpänä…? Sillä vaikka käsityö- ja vaatejärjestelyni pohjautuvat puhtaasti kaoottiseen sekasortoon (jonka kaikesta huolimatta mystisesti hallitsen), niin keittiössä en siedä edes tahraa tiskipöydässä ja apokalypsi on alkanut usein vähemmästäkin kuin siitä, että pitää aamulla herätä huomaamaan, että kahvinkeitin on jäänyt illalla pesemättä. Niin että se siitä tasapainon ja tervehenkisyyden arvuuttelusta, aloin juuri omastakin mielestäni kuulostaa jakomielitautiselta.

No jaa, huonomminkin voisi mennä. Haasteen saa napata, ken uskaltaa. En ala sitä levittelemään, keskityn siinä puuhassa omiin tavaroihini.

Loman voi aloittaa monella tapaa…

Terveisiä Infernosta. Kesän aloituksen, koulun päättäjäistunnelmien sekä mummin ja vaarin timanttihääpäiväjuhlien nostalgiset tunnelmat ja tyytyväinen ylensyöneisyys vaihtuivat karmaisevalla tavalla surrealistisiksi kuviksi posliinipöntön sisuksista sekä vessan seinillä huojuen tanssivista kukkatapeteista, kun perjantaina työkavereiden kanssa ilmeisesti varsin väärin valitun ravintolan lounas päätti pistää polkaksi elimistössäni. Takana on pari kovin pitkää päivää, jotka ovat pitäneet sisällään muun muassa tärisemistä kylmänhorkassa jossain tajunnan rajamailla ja sellaisia ennenkuulumattomia ajatuksia, etten välttämättä halua nähdä kakkua enää koskaan. Päivittäinen selviäminen on hoitunut pakastekeitoilla, lusikallinen silkkaa toiveikkuutta kerrallaan. Jospa se jo tällä kertaa pysyisi alhaalla.

”Loman” aloitus ei siis mennytkään ihan suunnitelmien mukaan. Tänään, kun olen ollut jo enimmäkseen tolpillani, olen saanut viettää aikaani jonottaen terveyskeskuksessa. Huomenna jonotan poliisilaitoksella ja työkkärissä. Torstaina menen tenttiin, joka näillä eväillä menee varmasti päin seiniä ja minä vielä maksankin siitä. Uusiin sormikkaisiini valmistui itse asiassa juuri tarvittavat sormet, jotta niillä voisi kertoa, mitä mieltä olen ruokamyrkytyksistä, jonottamisesta ankeissa palveluauloissa, erinäisistä näytteenottoprosesseista, typeristä opintoideoistani ja vielä lisäksi siitä, että kylmällä ilmalla pyöräiltäessä korviin sattuu. Jääköön sen kuvaaminen kuitenkin väliin, herkkätunteisimpia ajatellen.

Ehkä koko episodi oli rangaistusta siitä, että äitienpäivälahjani oli niin rutosti myöhässä. Vein sen perille vasta lauantaina hääpäiväjuhliin, joskin olin jo aiemmin ilmaissut, että lahja saattaisi olla olemassa. No, se oli tämmöinen:

Lehmus-huivi

Drops BabyAlpaca Silk, 150 g

Saattoi tietysti olla lipsahdus minun puoleltani, että annoin huivin juhlissa, tajuamatta että se tulee sukuni paikalla ollessa johtamaan siihen, että äiti ja täti vertailevat lahjahuivejaan (ihan hyväntahtoisesti ja vain lievästi kerskuen kylläkin, tai ainakin hyvin sen peitellen), mistä johtuen minä ja serkkutyttö vertailemme toisessa huoneessa tekemiämme lahjahuiveja tyyliin Kummalla-On-Isompi ja Niin-Mutta-Mun-Huivissa-Onkin-Enemmän-Kuvioita. Ja jossain vaiheessa tottakai vedetään esiin tuo likainen Jotkut-Osaa-Lähettää-Lahjat-Postissa -kortti. Siinä vaiheessa itselle jää käteen lähinnä vain hivenen kulunut ja paikoin läpinäkyväksi hioutunut Mutta-Äitienpäivähän-On-Joka-Päivä-Mustapekka. (Tässä vaiheessa voisi toki väittää, että serkuskinastelut opettavat elämää parhaimmillaan, mutta ihmeteltäväksi jää vain, miksei niiden taso ole noussut sitten 5-vuotiaana olon… Mitähän tapahtui sille fiksumpi lopettaa -jutulle? No, suvun kieroa huumorintajua niistä voi ainakin opetella.)

Joka tapauksessa, äiti tykkäsi huivista, ja niin tykkään kyllä minäkin.

Eikä se nyt niin pieni edes ole… 😀

Ja siinä on kuvioita, paljon kuvioita. Joskaan ei vaikeita. Mutta olen kyllä pitkään ollut mieltynyt tähän lehtikuvioon. Olen nyt tehnyt kaksi tällaista lahjaksi, ehkäpä joskus tämmöinen vielä valmistuu omaankin käyttöön.

Mutta kylläpä kannatti toipua, pääseekin heti tiskaamaan ja laittamaan ruokaa ja lukemaan tenttiin, joka aiheuttaa lähinnä hiljaa kimppuun hiipivää paniikkia. 2 päivää tehokasta lukuaikaa jäljellä, pitänee vaan hengittää ja kääriä hihat…

 

 

Terveisiä lankakasasta…

Olipas jännitystä ilmassa, että vieläkö muistan blogini salasanan. Voisin oikeastaan vaihtaa koko blogin nimeksi Kootut selitykseni, sillä sellaista tämä tahtoo olla. Kyse ei tosin ole siitä, ettenkö olisi neulonut. Ei tosiaankaan. Itse asiassa minusta tuntuu, että olen pudonnut jonkinlaiseen neuloosiin, jonnekin syvälle terveen järjen tuolle puolen ja vauhti senkun kiihtyy. Minulla on ollut tässä meneillään joku ikioma Kevätyön hullutukseni. Tähän asti tosin olen onnistunut pysyttelemään sikäli järkevällä linjalla, että minulla on ollut vain yksi työ kerrallaan kesken. Seuraava on vain alkanut siitä, mihin edellinen on loppunut.

Tuossa niitä nyt olisi, esittelemättömiä valmiita neuleita. Ja tuosta kasasta puuttuu vielä kahdet valmiit sukat. Huokaus… Haluaisin kuitenkin mieluiten ottaa niistä kunnon kuvat jonain kauniina kesäpäivänä, enkä mitään hätäisiä räpsäyksiä. Siinä sitten vissiin kesäprojektia kerrakseen. Varsinkin kun järkilinja on päässyt pahasti katkeamaan tänä viikonloppuna, kun olen vuorokauden sisällä aloittanut kolme uutta työtä. Kolme.

Tuleva Rocky Coast Cardigan, juuri sopivasti kesähelteille. Vaikka kyllähän nämä Suomen kesät jo tiedetään.

Mystinen jämälankaprojekti, jonka aivan tarkasta suunnasta minulla ei ole vielä hajuakaan. Tuossa vaan on pari vähän liian kallista ja ihanaa jämäkerää jätettäväksi laatikon pohjalle.

Sitten vielä kuva vyyhdistä, jonka on tarkoitus jalostua sormikkaiksi. Tämä on Louhittaren luolan Väinämöistä, väri nimeltä Ärjy. Jos olisin parempi kuvaaja ja minulla olisi ehkä parempi kamerakin, niin yleisö luultavasti ymmärtäisi nimen paremmin. Tämä väri nimittäin karjuu ja isosti. Se on niin pinkki, että silmiin sattuu.

Näiden lisäksi minulla on kesken ainakin kaksi silkkihuivia ja yksi alpakkavillatakki. Lisäksi pitäisi tarkastaa about sata tuntitehtävää, joitakin kokeita ja lukea kolmeen tenttiin itsekin. Välillä pitäisi muistaa myös syödä ja nukkua ja huolehtia terveydestään muillakin keinoin. Sosiaalinen elämäkin pitäisi johonkin väliin mahduttaa.

Toivottakaapa onnea. 😀

Hameesta asiaa

Pääsin eilen erään villatakin kanssa siihen klassiseen jumitusvaiheeseen, jossa kappaleet ovat valmiina, pitäisi vain yhdistää ne ja neuloa pääntien viimeistely. Ja sehän tarkoittaisi silmukoiden poimimista pääntien reunuksesta. Ja päättelyä. Ja hihojen ompelua. Argh. Jään siis odottelemaan päivää, jolloin on niin tylsää, että sellainenkin aktiviteetti kelpaa. Elokuvaa tuijotellessa teki kuitenkin mieli tehdä jotain ja käsityölaatikon syövereistä löytyi yksi lähestulkoon kuollut ja kuopattu projekti viime keväältä.

Pitsineulehame Muskat-langasta, Dropsin ohje. Joo, se näyttää varmasti oikein nätiltä ja söpöltä, mutta sillä on takanaan kivinen historia. Ensinnäkään tästä langasta ei koskaan pitänyt tulla hametta. Sain valmistujaislahjaksi kirjan nimeltä Ne ihanat neuleet ja siellä oli ohje kesäiselle topin ja boleron yhdistelmälle. Oikeastaan minun oli tarkoitus tehdä sellainen ystävälleni ja ohje taisi käskeä hankkimaan merseroitua puuvillalankaa tai jotain sellaista. No mikäs sen parempi älynväläys, kuin ostaa Muskatia, kun löytyi niin herttainen vaaleanpunainen värikin. Ja eikun tuumasta toimeen.

No, olin neulonut toppia jonkin aikaa, kun tajusin, ettei kukaan ikinä milloinkaan laittaisi sitä päälleen vapaaehtoisesti. Miksikö? No juuri sen ihanan Muskatin takia. Mikäkö Muskatissa mättää? No minun mielestäni lähestulkoon kaikki. Valmis toppi olisi ollut raskas, hiostava makkarankuori. Minulla on kyllä ihan siedettävä mekko Muskatista, mutta aika kuuma on sekin ja topin palmikkoinen joustinneule teki neuleesta vieläkin raskaamman oloisen. Joten purkuun se meni, ja siinäpä sitten miettimään, mitä ihmettä tällä langalla nyt sitten tekisin. Hain ohjeenkin vähän väkipakolla, yrittäen löytää jotain, mikä ei tuntuisi täydeltä ajanhukalta. Hame tuntui kohtalaisen sopivalta idealta.

Ennen viime kesää hame pääsi kohtaan, jossa tuo pitsineulekuvio loppuu. Suunnilleen siihen mennessä olin menettänyt hermoni tähän lankaan täydellisesti. Kierteitä, paholaismaisia säikeitä, nihkeyttä, raskas ja paksu neuletuntuma, jonka jäljiltä sormet olivat aina kipeät. Erityisesti tuo pitsikuvio oli uuvuttava ylivetoineen ja sensemmoisineen, mikä ei tällä langalla ollut pätkääkään liian helppoa. Hylkäsin koko ajatuksen jo monta kertaa. Ensin siirtelin työtä tarpeettomammille puikoille mukavampien töiden tieltä, kunnes eräänä päivänä riivin koko puikon irti. Jostain syystä en kuitenkaan toteuttanut aiettani purkaa tätä työtä. En tiedä, ajattelinko koskaan jatkavani. Ehkä minua vain raastoi ajatus siitä, että lankalaatikkoni olisi sen jälkeen taas täynnä Muskatia, purettuja, rumia keriä vailla tarkoitusta ja päämäärää. Joten nakkasin puikottoman työn jonnekin kaapin perällä sijaistevaan ö-mappiin.

Jostain syystä se sitten sattui käsiin eilen ja ajattelin, että mikäs siinä, kun suurin työkin on jo tehty. Nyt vaan sileää neuletta loppuun asti. Kerrankin lanka jopa päätti käyttäytyä kunnolla ja se oli yllättävän helppo palauttaa puikoille, silmukat eivät olleet edes purkautuneet pahasti. Varmaan siksi, että tämä lanka on niin helkkarin jäykkää, mutta kuitenkin. En kyllä edelleenkään tykkää Muskatin neulomisesta, tuskinpa käytän sitä enää koskaan, ellei ole pakko, mutta tästä hameesta näyttäisi kuitenkin tulevan ihan sievä. Ja jos tuosta raskaudesta on jotain  hyvää sanottavaa, niin tämän hameen helma saattaa pystyä pysymään alhaalla jopa Oulun tuulessa.